Kohtalon Kirja

TK: Ah, tätä sitä muisteleekin lämmöllä: e nsimmäinen iso projekti, jota pääsi työstämään. Hitto vieköön, silloin ei kyllä ollut hajuakaan mistään. Kaikilla oli kyllä mukana rutosti kunnianhimoa tämän projektin myötä, ohjaajista musiikitekijöihin. Visiot lentelivät kyllä niin korkealla, että nyt jälkeen päin kyllä kauhistuttaa, mutta onneksi ei silloin älynnyt huomata miten korkealle oli rima vedetty.

Kohtalon Kirjahan on episodielokuva, ja kun kyseessä on vielä elokuva, jossa genre vaihtuu episodin vaihtuessa, oli se musiikillisesti iso haaste. Lähtökohdat olivat kuitenkin selvät: jokaiseen episodiin haluttiin tehdä genrelle tyypillistä musiikkia, joten musiikin tyyli eli hyvinkin voimakkaasti aina vaihdoksen tapahtuessa. Ainoa asia, joka pysyi samana kautta linjan, oli päämelodia, joka sitten jokaisessa mahdollisessa välissä raiskattiin uuteen uskoon.

Ensimmäistä episodia päästiin työstämään jo vuonna '99, eli neljä vuotta ennen kuin elokuva oli lopulta valmis. Se kokikin suurimmat muutokset musiikissa. Lähtökohtana oli tehdä klassista kauhumusiikkia. Tämän kanssa kyllä meinasi pariin kertaan mennä hermot, kun milloin oli mitäkin ongelmaa. Ensimmäiset versiot musiikeista menivät kokonaan harakoille kun tietokone teki meille tepposet, eikä ollut tallentanut mitään, mitä oltiin tehty. Siinä meinasi laite päätyä järven pohjalle. Versioita teimme lopulta viisi. Väliversioista löytyi kyllä jotain aivan huippuja pätkiä. Yhtenä hyvänä esimerkkinä kohta, jossa veljekset löytävät linnasta tytön (joka lopulta osoittautuu vampyyriksi) ja veljistä nuorin, pappi, tuijottaa tyttöä pitkään. Tähän kohtaan ohjaajat toivoivat romanttissävyitteistä pätkää, mutta yksi (se paras) väliversio meni jo kuulemma saksalaisen aikuisviihteen puolelle. Harmi ettei se versio mennyt läpi. Tehoja lopullisiin saatiin rutkasti lisää, kun pääsimme nauhoittelemaan viuluja Kirsi-Marja Alasen kanssa.

Toinen episodi koostuikin western-musiikista. Lopulliset versiot olivat yhdistelmä Ennio Morriconea ja John Carpenteria. Tämän episodin musiikkien kanssa taisi olla eniten vastoinkäymisiä. Suuriosa soittimista nauhoiteltiin muutamassa sessiossa ja niissä koettiin kyllä vastoinkäymisiä ja r umpujen nauhoituksessa meinasi oikeasti saada hermoromahduksen. Olimme näet olleet säätämässä teknikon kanssa rumpujen saundeja oikeanlaisiksi jo kolmen tunnin ajan, kun juuri asetusten tallentamishetkellä kaikki laitteet tilttasivat ja homma piti ottaa uusiksi. Pelastus taisi sillä kertaa olla se, että teknikollamme oli hemmetin hyvä muisti niiden asetusten suhteen. Tässä vaiheessa Teemu ja basistimme Simo Rintakoski jo esittivätkin laulavia hamstereita... Se oli jokseenkin huolestuttava näky. Lopulta ne rummut saatiin kuitenkin nauhoitettua. Parhaat hetket kyllä tulivat sitten toisessa nauhoitussessiossa, kun nauhoitimme trumpetin. Saimme käyttöömme aivan loistavan trumpetistin, Jukka Harjun. Kaverille ei tarvinnut kuin soittaa alkuperäiset musiikit ja hän pääsi jo jyvälle siitä mitä haettiin. Hän soitti kyllä niin räkäiset meksikolaistrumpetit että huh. Taisi häntä itseäänkin naurattaa moiset vedot.

Neljännessä episodissa päästiinkin revittelemään sitten Hollywood-meiningillä kunnolla. Niistä tuli niin röyhkeät niistä musiikeista, että meidät pitäisi melkein heittää roskikseen niiden takia. Hauskinta oli melkeinpä tehdä sitä hotellihuoneammuskelua, johon ohjaajat olivat laittaneet mm. John Woon spesiaalin, jota meidän oli aivan pakko tukea vinkuvalla, sähkökitaralla soitetulla sankarimelodialla. Valitettavasti se lopulta jäi leikkauspöydälle kun ohjaajat saivat käyttöönsä läjän hevimusiikkia tähän episodiin. Muutenkin tämän episodin musiikeista suuri osa jäi pois lopullisesta. Saimme kuitenkin lopulta yhden pienin vitsinkin sysättyä sinne mukaan, nimittäin siihen, kun sankari ja hänen naispuolinen kollegansa päätyvät sänkyyn, saimme ujutettua lopulliseen musiikkiin kunnollisen Barry White-saundisen "Oh yeah"-huokaisun. Lämmittää vieläkin mieltä sen läpimeno.

Viidennessä episodissa saatiinkin melkein vapaat kädet, koska ohjaajilla ei ollut kauheasti ideoita (ja ehkä alkoivat jo luottaa meihin), joten saimme hyvin vapaasti ideoida, millaista äänimaailmaa haemme scifille. Lopulta siitä tulikin aika erikoinen. Saimmepa mukaan jopa Åke Lindmanille räätälöidyn piruilun John Williamsin Tähtien Sodan musiikeille. Näiden kanssa oli lopulta kaikkein vähiten härdelliä.

Itselle kyllä jäi hyvä mieli tästä projektista, vaikkakin sitä tehtiin niin pitkään, että välillä luulin, ettei tämä koskaan valmistu. Lopulta se kuitenkin pääsi ensi-iltaan, josta jäikin yksi varsin mukava muisto. Elokuvan loputtua takanamme istuvat ihmiset rupesivat aivan spontaanisti puhumaan musiikista ja kaiken lisäksi hyvää. Se lämmitti mieltä.

On kyllä muutenkin ollut varsin huvittavaa aina sivusta kuulla kun ihmiset puhuvat tästä elokuvasta. Lopputuloshan on, että ei se varmaan elokuvahistoriaan jää kovinkaan suureksi paaluksi, mutta siitä huolimatta uskomattoman monet ovat tämän nähneet.